perjantai 19. syyskuuta 2014

Käytännöllistä ruuanlaitto-designia

Tässä eräänä päivänä olin suunnitellut laittavani ruuaksi gulassia, ja kurkistelin kattilakaappiin sopivan padan löytääkseni, ja hämmästyksekseni löysin sieltä tämän kaunottaren:


Saimme Timo Sarpanevan suunnitteleman Iittalan padan joululahjaksi mieheni äidiltä, mutta sen verran harvoin meillä nähtävästi pataruokia laitetaan, että pataa ei ole käytetty kertaakaan, ja olin unohtanut sen olemassaolon.

Sangen ihanaa tehdä design-löytöjä omien kaappiensa perältä. Ei muuta kuin samantien käyttöön ja tuottamaan lisäarvoa perheen ruuanlaittoprosessiin!


Ruuanlaittokokemus nousi padan löytymisen myötä aivan uudelle tasolle. Toistan itseäni, sanon jotain tämäntapaista jokaisessa postauksessani: hämmästyttävää, miten suurta mielihyvää kauniit esineet voivat tuoda. Arjen harmautta on niin paljon helpompi kestää, kun ympärillä on kauneutta.



Sarpanevan padassa oikein tiivistyy se totuus, että hyvä design on myös käytännöllistä. Pohdin keitellessäni, miten selviydyn hommasta polttamatta kuumenevassa valuraudassa näppejäni.

Tämän padan kanssa se ei kuitenkaan ole ongelma, koska puinen kahva on aina sopivan lämpöinen käteen, ja padan siirtely sen avulla on paljon kätevämpää kuin padan nostelu pohjasta käsin patakintailla.

Hetken ajan pääni yläpuolella leijui kysymysmerkki padan kannen kanssa operoimisesta, ja yritinkin nostaa kantta patakintaan kanssa, ja totesin sen mahdottomaksi. Fiksuna tyttönä tajusin, että tässä on oltava jokin juju, ja niin olikin - tadaa, puinen kahva on juuri sopiva ja erittäin kätevä väline kannen nosteluun, näppejä polttamatta. (Heti kun olin tämän tajunnut, muistiini hiipi, että olen tämän asian joskus ennenkin jostain huomioinut.)


Sisäpuolelta pata on emaloitu, ja emalipinta on huomattavasti käytännöllisempi kuin valurautapinta. Minun gulassini ei palanut pohjaan eikä tarttunut reunoihin.

Ja tuliko gulassista hyvää? No tulihan siitä, aivan mahtihyvää! Tein sen Valion reseptisivuilta löytyneen ohjeen mukaan (klik). Tähän gulassiversioon tulee smetanaa ja chili-tuorejuustoa. Minä jätin smetanan pois, jotta sain vähän keveämmän version, mutta myös tuorejuuston kanssa liemeen tuli ihanan pehmeä maku. Tämä resepti pitää muistaa jatkossakin.

torstai 18. syyskuuta 2014

Virkkausraamattu marketista

Poimin markettireissulla ostoskärryyn lehtihyllystä englanninkielisen virkkauslehden, jonka nimi on vaatimattomasti Pro Guide to Crochet.

Mietin ylimielisesti, että miten niin "pro", kyllähän virkkaushommat handlataan, mutta tämä pläjäys on todellakin aika edistynyttä virkkausta. Ja kyseessä ei ole mikään ihan tavallinen lehti; tuon olisi hyvin voinut toimittaa ihan kunnon kirjaksi, sen verran tuhtia tavaraa se on.


Lehdestä ei löydy juurikaan perusvirkkausohjeita, vaan siinä johdatetaan virkkauksen harrastajaa monenlaisten erikoistekniikoiden saloihin. Ensin opetetaan tekniikka kuvatutorialin avulla, sitten on tekniikkaan sopiva malli.

En tiedä kaikkien noiden tekniikoiden suomalaisia nimiä, mutta tarjolla on ohjeita erilaisten pintastruktuurien virkkaamiseen, esimerkiksi nyppyjä tai palmikoita, ohjeita siitä, miten erivärisiä lankoja voi yhdistellä työssä, irlantilaista virkkausta, tunisialaista virkkausta, ohjeita virkkuutyön kirjomiseen ja niin edelleen.

Aivan valtaisa tietopaketti kera seikkaperäisten kuvallisten ohjeiden. Tosin sanallisten ohjeiden seuraaminen onkin haastavaa, minulla kun ei ole englanninkielinen termistö oikein hallussa.

Mukana on osio "tekstuurikirjasto", jossa on kuva ja ohje todella monelle erilaiselle virkkausrakenteelle.


Ihastuin tähän virkkaustekniikkaan, jonka nimi on broomstick lace - mikä lienee suomeksi - ja tuohon teekupinlämmittimeen.


Toinen hauska ohje, johon voisi kätevästi käyttää kaikki langanloput, on tämä omenanmuotoinen pikkuinen kukkaro kera vetoketjun. Etsiskelen jatkuvasti pieniä käsityöprojekteja, joita voisi alkaa liukuhihnatehtailemaan erilaisia varainkeruita ajatellen. Sekä lapsen koulun että yhdistysten varainkeruuta auttaa, kun on jotain pientä myytävää, mitä voi lahjoittaa tai itse myydä koulun/yhdistyksen hyväksi. Omppukukkaro voisi olla sellainen.


En muista, olenko blogissa vielä tästä asiasta saarnannut, mutta pidän siitä, kun käsityöoppaissa ja -kursseilla ei pelkästään opeteta toistamaan asiaa ohjeen mukaan, vaan opastetaan myös omien mallien luomiseen ja ihan vapaamuotoiseen "säveltämiseen". Tämä lehti ansioituu sillä saralla.

Mukana on "ohje" siitä kuinka erillisinä virkattuja paloja voi luovasti yhdistää, ja sana ohje on lainausmerkeissä siksi, että tarkkaa ohjetta ei oikeasti anneta, vaan kerrotaan periaatteet siitä kuinka pääsee alkuun. Loppu tapahtuu sitten yrityksen ja erehdyksen kautta. Lehdessä oli muitakin omaan luovuuteen kannustavia juttuja.


Nyt kyllä sormet syyhyäisivät päästä kokeilemaan näitä juttuja. Täytyy tunnustaa, että ihan niin pro en ole, että kaikki nuo tekniikat minulta luonnistuisivat onkoonpa miten hyvät ohjeet tahansa. Voisin maltillisesti aloittaa siitä omppukukkarosta, se ei voi olla kovin vaikea.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Vielä(kö) ehtii stailata terassia

Meidän lasitettu terassimme on ollut aina sangen epästailattu. Hankimme polyrottinkiset kalusteet aikoinaan hetkellisen mielijohteen seurauksena heti kun terassi oli valmistunut, koska halusimme sen nopeasti käyttöön. Sen jälkeen olen "stailannut" lähinnä kasveja varten, lasiterassi nimittäin rakennettiin pääsääntöisesti kasvihuonekäyttöä varten. Kuluneena kesänäkin siellä kasvoi tomaatteja (heikosti) ja perunoita (menestys toistaiseksi arvoitus).

Viikonloppuna hankin vihdoin syysiltoja varten vähän piristystä terassin ilmeeseen oululaisesta Decora-sistustusliikkeestä: kolme Designers Guildin tyynyä ja kuparisen tarjottimen.


Värimaailmaa olin pohtinut pitkään. Halusin jotain iloisen väristä, turkoosi ja oranssi oli pyörinyt mielessäni, mutta Decoran myyjä kaivoi minulle tuon vihreä-sini-turkoosiraitaisen tyynyn esille ja sepä olikin siinä. Kaksi pikkutyynyä sointuivat kauniisti isompaan, joten setti oli loppujen lopuksi helposti valittu.


Designers Guildin tyynynpäälliset sisältävät aina tyynyn, mikä tässä tapauksessa olikin mukavaa, koska minulta ei olisikaan riittänyt tyynyjä talon sisältä. Itse asiassa nykyisistäkin sohvatyynyistä muutama kaipaisi uusimista.


Kuparisen tarjottimen päälle rakensin pienen, lähinnä terassilla tarvittavista hyötytarvikkeista koostuvan asetelman. Kynttilöitä on terassilla pakko olla hämärinä iltoina, ne tuovat ihan oikeasti valoa, eivät pelkästään tunnelmaa. Pienessä posliinirasiassa on tulitikkulaatikko. Ja lasinalusia suosin lasisen pöytälevyn päällä - mutta eihän niitä kukaan koskaan muista käyttää!




Samana iltana terassilla jo istuttiinkin iloisessa seurassa kera naapuruston rouvien. Kukaan tuskin huomasi stailaustani - kiinnostus kohdistui heti lähdössä ihan muihin asioihin. Poks vaan!

PS. Ihmettelettekö, missä ne tomaatit ja perunat ovat? Ne jäivät näissä kuvissa selkäni takana olevaan terassinosaan.

lauantai 13. syyskuuta 2014

Elina Luukanen olohuoneen senkin päällä

Jatkan vielä taideaiheesta. Sanoin edellisessä postauksessa, että pidän enemmän vahvojen värien öljyväritöistä kuin taidegrafiikasta. Se ei kuitenkaan tarkoita, etten ollenkaan pitäisi grafiikasta. Meillä muutama grafiikkavedos löytyy paraatipaikalta olohuoneen senkin päältä.


Grafiikan aatelia minulle edustaa Elina Luukanen, jonka yhden työn olen ostanut Taidekeskus Salmelasta. Kuvassa on tyhjä, hylätyn näköinen huoneisto, jossa kattovalaisin on hunnutettu pölyltä suojaan ja seinällä roikkuu ainoastaan kaksi potrettia, miehestä ja naisesta. Onko heille tullut ero ja asunto on laitettu myyntiin? Vai ovatko he kuolleet, kuolinpesä tyhjennetty, odottamassa uusia asukkaita?


Luukasen työt ovat juuri tällaisia, kysymyksiä herättäviä. Vakiokuvastoa ovat enemmän tai vähemmän tyhjät huoneet ja portaikot. Usein kuvassa on avoin ovi, josta näkyy toiseen huoneeseen tai tuoli tai pari, tyhjänä odottamassa istujaa.

Tulee tunne, että on päässyt kurkistamaan jonkun kotiin juuri sillä hetkellä kun asukkaat ovat poissa. Toisaalta minulla on usein myös vahva tunne siitä, että tila on jotenkin hylätty, sieltä on lähdetty pois, ehkä iäksi. Vaikka huoneissa on kalusteita, ne tuntuvat autioilta. Ihmisiä ei ole, kaikki näyttää luonnottoman siistiltä.



Pidän Luukasen töistä ehkä siksikin, että niissä on kuvattu asuntoja ja muuta rakennettua ympäristöä ja arkkitehtuuria, tämä on minulle läheinen ja luontainen aihepiiri. Luontokuvat sen sijaan koen usein vieraannuttavina. Hämmästyttävää oikeastaan, että näin tiivis tunnelma syntyy hyvin yksinkertaisista aineksista. Sehän on vain portaikko!

perjantai 12. syyskuuta 2014

Taidetta kotiin: Tero Laaksonen

Tajusin, etten ole blogissa kirjoittanut vielä ollenkaan suhteestani taiteeseen ja taiteen merkityksestä kodin sisustuksessa. Olen nimittäin erittäin kiinnostunut tuomaan kotiini taidetta ja luomaan sen avulla erilaisia tunnelmia huoneisiin.

Seuraan puolella silmällä gallerioiden tarjontaa, mutta innostun hyvin harvoin mistään siinä määrin, että olisin valmis sijoittamaan. Taidekeskus Salmela Mäntyharjussa on kesän vakiokohteeni, ja sieltä olen toistaiseksi ainoat kaksi taidehankintaani tehnytkin.

Salmela ei koskaan petä, ei tänäkään kesänä. Parasta antia olivat tänä vuonna Salmelan päärakennuksen ensimmäiseen huoneeseen ripustetut Tero Laaksosen (s. 1953) työt.



Pidän öljy- ja akryylimaalauksista, vähemmän akvarelleista tai taidegrafiikasta. Öljyväritöissä on värien kontrasti usein suurempi, ja minähän olen tiettävästi vahvojen värien suosija. Laaksosen töissä on erittäin hienostunut värimaailma, ja näistä tauluista on helppo tykätä.

Jos ajattelee taidetta sisustuksellisena elementtinä, näitä töitä on helppo tuoda osaksi kodin sisustusta. Taide voi kodissa toki olla myös huutomerkin asemassa, ja liiallinen värisointu näyttää tylsältä, mutta silti ajattelen, että taideteoksen on edes jollain tavalla solahdettava ympäristöönsä.


Laaksosen töissä toistuu antiikin Kreikan ja Rooman kuvasto, esimerkiksi maljamuoto löytyy töistä uudelleen ja uudelleen. Se onkin todella kaunis. Pidän myös noista kulmikkaista sinisistä viivoista - niistä tulee välittömästi mieleen antiikin ajan olympialaiset, saviruukkujen koristelut ja mosaiikit. Kirkkaan taivaansinisen ja "ihonvärin" yhdistelmä toimii loistavasti, se on niin kaunis, että selkärangassa tuntuu.

Sain selville, että Laaksosen aiemmat työt ovat olleet hyvin Kiina-henkisiä, posliinilautasten muotoja ja koristeluja, silkkiviuhkoja ja sen sellaista. Nyt lähimenneisyydessä mies on oleillut ilmeisesti enemmän Ateenan seutuvilla.

Teosten nimetkin ovat sellaisia kuin Panthera & Bugatti tai Justicia tai La Sala di Rossa.


Laaksosen öljyvärityöt ovat hinnaltaan kohtuullisia sillä tavalla, että ihan tavallisiin yksityiskoteihinkin sellaisen voi hankkia. Pienimmät työt (ehkä noin 20 x 30 cm) maksavat vähän yli tuhat euroa, suurimmat jo toki yli 10 000 €. Harvaan kotiin mahtuu montaa todella suurta teosta, ja siksi ajattelen, että jos todella haluaa, voi tuon kymppitonnin kerran elämässään säästää ja sijoittaa taiteeseen.

Laaksonen on tuottanut myös grafiikkaa, hyvä valikoima on myynnissä esimerkiksi Helsingissä Galleria Brondassa. Brondan Laaksonen-kokoelman löydät täältä. Grafiikan vedokset ovat luonnollisesti huomattavasti edullisempia (keskimäärin 700€), mutta vastaavasti värit ovat laimeampia. Jos minä investoisin Laaksoseen, ostaisin kyllä öljyvärityön.


(Kuva lainattu luvalla Galleria Brondan sivuilta.)

Nyt jäi kyllä vaivaamaan kysymys, miten hyvin Laaksonen myi Taidekeskus Salmelassa. Menivätköhän esimerkiksi nuo sinisävyiset neliönmuotoiset taulut kaikki kaupaksi. Minä kyllä ehdin tykästyä niihin aivan todella.

PS. Brondaa kannattaa seurata. Esimerkiksi joulukuussa avautuu ennakkotiedon mukaan lempitaiteilijani Riikka Soinisen näyttely! Ja muutkin tämän syksyn näyttelyt vaikuttivat lupaavilta.


torstai 11. syyskuuta 2014

Työhuoneinspiraatiota etsimässä

Minä teen pääsääntöisesti kotoa käsin töitä. Tämä tarkoittaa, että istuskelen päivät pääksytysten oman kodin työhuoneessa - samassa paikassa missä tätäkin kirjoitan. Olen tyytyväinen etätyömahdollisuuteen, ja pidän siitä, että saan työpäivinäkin oleskella kotona.

Samalla kuvaan tulee tietysti halu muokata työhuonetta sellaiseksi tilaksi, että siellä on kaikin puolin hyvä tehdä töitä. Huomaan innostuvani aina kun sisustuslehdissä stailataan työtiloja ja blogeissa kuvataan bloggarin työpistettä tai tehdään siihen muutoksia. (Tähän olisi kiva laittaa se linkki juuri hiljattain näkemästäni työpistemuutoksesta, mutta kun en muista missä blogissa se oli...)

Huomasin, että olin myös asuntomessuilla kuvannut yllättävän paljonkin juuri työtiloja. Seuraavassa arkistoistani löytyneet kuvat sekä omia huomioitani hyvästä työhuoneesta.

Kevyesti yläaulan nurkkauksessa


Kuvassa työpiste on sijoitettu talon yläaulan yhteyteen. En itse suosi ajatusta, että työtila on jonkun toisen tilan nurkassa (varsinkaan makuuhuoneessa!), mutta ymmärrän, ettei kaikilla ole tarvetta erilliseen työhuoneeseen. Minulla on.

Muuhun tilaan sijoitettu työpiste luo helposti rauhattoman vaikutelman, varsinkin jos on paljon avohyllyjä. Tässä aulaan sijoitetussa työpisteessa on metreittäin avohyllyä. Hyllyille oli asuntomessuja varten nätisti aseteltu kaikenlaista kaunista - silti häiritsevän liikaa kampetta minun makuuni - mutta kuvitelkaa nuo hyllyt kuorrutettuna erivärisillä mapeilla ja paperipinoilla. Mielestäni kaunis stailaus, mutta ei toimi käytännössä. Sellaista työpistettä ei olekaan, missä ei jonkinlaista sälää pyöri ympäriinsä. Sälät pitää saada laatikoihin tai kaapin ovien taakse piiloon.

Pitkä pukkijalkainen pöytä on kyllä kiva. Minäkin haaveilen isommasta pöydästä.

Nuoren miehen koulupöytä


Minun työhuoneesta puuttuu seinäkello! Mutta haluanko oikeastaan edes sellaista? Tuijottaisinko sitä aina puhelinpalavereissa istuessani, minuutteja laskien?

On kiva kun työpöydän ääressä istuessa näkymä ei ole seinää vasten. Minun työpöytäni on Muuramen L-muotoinen taso, jonka ääressä istuessa katseen suunta on huoneen ovelle, ikkuna jää selän taakse. Minulle tämä järjestely on kaikkein ihanteellisin, koska minusta epämiellyttävintä on se, että työtilan sisääntulo jää selän taakse.

Industrial-tyyliä kaksikolle


Tämä työpöytäjärjestely lastenhuoneessa oli minusta todella hauska ja onnistunut. Kahdesta vastakkain asetetusta työpöydästä muodostuu yhdessä jalkalamppujen kanssa muhkea saareke. Lastenhuoneisiin on yleensä pakko sisällyttää paljon toimintoja: ne ovat melkein aina yhdistettyjä makuuhuoneita, työpisteitä ja oleskelutiloja.

En muista miten tuossa huoneessa oli järjestetty tavaroiden säilytys. Koulupöytien laatikostoilla ei vielä pitkälle pääse. Kouluikäisellä lapsella on monenlaista kampetta, mikä taistelee tilasta pöytätasolla ja hyllyillä: koulukirjat, kirjoitustarvikkeet, tietokone ynnä muut tietotekniset härpäkkeet ja niiden laturit ja oheislaitteet. Itse mietin jatkuvasti ratkaisuja poikani huoneen säilytykseen, ja työpöytä on suurin ongelma.

Paras ase sekasortoa vastaan on se, että jokaiselle tavaralle on oma paikkansa. Minua helpotti esimerkiksi, kun järjestin pojan lelukaappiin (jossa vähenevässä määrin on enää leluja) pussukan, jonne työnnän johdot, laturit, kuulokkeet ynnä muut sellaiset aina kun niitä lojuu ympäriinsä. Pikkuhiljaa myös nuori mies itse on oppinut, missä näiden paikka on - ei niin että hän niitä itse sinne siivoaisi, mutta osaapahan edes etsiä oikeasta paikasta.

Raikas värimaailma 


Tässä kuvassa olen kuvannut lähinnä mattoa - en tosin muista minkämerkkinen matto tuo on.

Minusta tuossa huoneessa on aivan ihastuttava värimaailma: raikas ja samalla lämmin.

Säilytystiloja on työpöydän läheisyydessä mukavasti laatikoissa sekä korkeassa kaapissa siististi oven takana. On kätevää, kun säilytystiloihin yltää suoraan pöydän äärestä, esimerkiksi tuohon korkeaan kaappiin saa vaikkapa mappeja ja paperitelineitä ja kynäpurkkeja katseilta piiloon, ja näin pöytäpinta pysyy siistinä ja tilaa jää työskentelylle.

Vihreä työkeidas


Hehhee, tässäkin kuvassa olen varsinaisesti kuvannut mattoa - enkä tästäkään tiedä mikä matto tuo on. Kaiken kaikkiaan huone on minun makuuni aivan liian romanttinen eikä minun tyylisilmää suoranaisesti hivele tuon maton ja tapetin yhdistelmä.

Mutta huoneessa on sitä jotakin ja monet elementit ovat kauniita. Vertaa tämän postauksen ensimmäiseen kuvaan, siis siihen aulatyöpisteeseen. Tyyli on tyystin erilainen vaikka huoneesta löytyy hyvin samantyyppisiä huonekaluja: tuoli, pukkijalkainen, iso valkoinen pöytä, kuparinen pöytävalaisin.

Minimalistista toimivuutta


Jätin parhaan viimeiseksi. Huone ei ole ihan viimeistelty sisustuksen elementtien osalta ja siksi syntyy tyhjä vaikutelma, mutta perusasiat ovat kunnossa. Työtuoli saa mielellään olla pehmustettu, en ole aiemmissa kuvissa näkyvien kevyiden ja kovien tuolien ystävä kun valitaan työtuolia. Toisaalta vältän viimeiseen asti myös niitä täysin sieluttomia, teknisiä vimpuloita sisältäviä toimistotuolihärpäkkeitäkin.

Työhuoneessa pitää olla kunnon kirjahylly - kuvan hyllykköön lisäisin kyllä muutaman oven tai laatikon niin että kaikki tavarat eivät ole näkyvillä ja yleisilme olisi rauhallisempi.

Tämän huoneen tekstiileistä en erityisemmin tykkää. Mutta jos verhon jättäisi pois ja maton vaihtaisi tuohon ylhäällä olleeseen vihreään, tämä olisi työhuone juuri minun makuuni.

No mitäs minun oma työhuoneeni sitten kaipaisi? Ja sainko näistä kuvista jotain inspiraatiota? Ainakin muistui mieleen se, että tarvitsen todellakin työtuolin, jotta voin vapauttaa ruokailutilasta lainatun tuolin takaisin alakertaan. Toinen työhuoneen korkeista kaapeista on kipeästi siivouksen ja inventaarion tarpeessa - luulen, että sieltä vapautuisi tilaa joidenkin nyt esillä olevien tavaroiden säilytykseen.

Niin ja se seinäkello - kyllä vai ei?

maanantai 1. syyskuuta 2014

Talo elokuun auringossa

Tuntuu kuin piha ja talo olisivat tällä hetkellä jossakin välitilassa, jossa ne vaivihkaa nautiskelevat vielä hämmästyttävänkin lämpimistä auringonsäteistä, mutta samalla tiedostavat, että kylmät tulevat päälle hetkenä minä hyvänsä.

Ehkä tämä tunnelma heijastelee vain omaa ajatustapaani, jossa elo-syyskuu on haikeaa aikaa, koska kesä loppuu ja arjen stressaavat tekijät muistuvat taas mieleen. Toisaalta pidän syksyä myös innostavana: silloin aloitetaan uusia harrastuksia, käydään töissä kehityskeskusteluja, jännitetään lapsen uuden kouluvuoden alkua, kerätään puutarhasta satoa.

Mutta kuvittelenko vain vai onko auringonvalo erisävyistä ja sen tulokulma eri kuin vaikkapa kuukausi sitten?






Jokin jännä kylmä sävy noissa kuvissa on, vaikka päivä olikin ihan kaunis. Kuvat on otettu viikonloppuna - tänään voikin sanoa, että on virallisesti syksyn ensimmäinen päivä.

Minusta ulkona näyttää tänään heti kylmemmältä kuin eilen, etätyöläisenä tyydyn arvioimaan säätä turvallisesti talon sisältä vain.

sunnuntai 31. elokuuta 2014

Puutarhani nuupahtaneet show-taiteilijat

Kyllä harmittaa, kun heinäkuussa puutarhan ollessa kauneimmillaan jäi kuvaamatta ihan kokonaan.

Sain tänä kesänä luotua mielestäni kauneimman koskaan tekemäni kesäkukkaistutuksen pihan keskelle suureen punaiseen muoviruukkuun eikä minulla ole komeudesta yhtään kuvaa sen prime timesta. Nyt se näyttää tältä:


Loiston ajat ovat siis auttamattomasti ohi. Istutuksessa on yksi iso korallikeijunkukan taimi, yksi suurikokoinen pelargoni ja kaksi petuniaa. Keijunkukkahan toki on perenna, mutta tämä oli taimitarhasta löytynyttä jotain ulkomailta tuotua lajiketta, jonka talvenkestävyydestä ei ole varmuutta. Ajattelin, että laitetaanpa se kesäkukkaistutukseen niin se saa "15 minuuttia kuuluisuutta", ihailua yhden kesän verran.

Terassin edessä minulla on kesäkukkia kahdessa erikokoisessa harmaassa astiassa, teen näihin ruukkuihin aina "synkronoidut" istutukset samoista kasveista. Tänä kesänä on ollut pelargoneja ja ahkeraa liisaa. Kävi kyllä niin, että ahkera liisa oli niin aggressiivinen leviäjä, että pelargoni ei oikein päässyt oikeuksiinsa. Se raasu kurkottelee paria kukkavartta ahkera liisa -merestä.


Ja sitten on tämä bougainvillea, jolla on tyhmä suomalainen nimi ihmeköynnös. Mikään ihmeen "ihme" ja mikä ihmeen "köynnös"? En suostu käyttämään tuota nimeä, vaan puhun tuttavallisesti buggiksesta, koska täytyy tunnustaa, että en oikein tiedä, miten bougainvillea pitäisi lausua.


Buggis ei ole ränsistynyt vielä yhtään lukuunottamatta sitä seikkaa, että emännän into nyppiä kuivuneita kukkia pois on kesän loppua kohti hiipunut eikä sitä kyllä paljon olla kasteltukaan. (Minulla tippuu elokuussa ihan sananmukaisesti hanskat käsistä.)

Buggiksen voisi yrittää myös talvehdittaa, jos vain olisi paikka, missä sen tekisi. Sääli on tappaa tuo ihana kasvi kylmään, mutta talvehdittamiseen en ole koskaan kyennyt, koska hanskojen putoaminen ja paikan puuttuminen.


Kesäkukat ovat loppukesästä kuin väsyneitä kabareetanssijoita: kauniita ja laittautuneita, mutta iltaa kohti uupuneita, kaikkensa antaneita, huulipuna levinnyt, sulkapäähine repsottaa ja nailoneissa on silmäpako. Niihin suhtautuu lempeydellä - olihan show todella hieno niin kauan kuin sitä kesti.

lauantai 30. elokuuta 2014

Elokuun kukkijat

Tarkoitukseni oli kuvata tänä kesänä kaikki puutarhan kukkijat, tai ainakin niistä kauneimmat, mutta pääasialliseen sesonkiaikaan, eli heinäkuussa, heiluin puutarhassa ihan muiden välineiden kuin kameran kanssa. Ja sitten oli liian kuuma. Ja blogi oli ylipäätään vähän kesäterässä. Ja niin edelleen, mitä näitä selityksiä on. Kesäkuun kukkijoista löytyy tarinaa ja kuvia täältä.

Tänään kävelin pihassa katselmoimassa tilannetta. Nyt kukkivat kesän viimeiset sitkeät sissit, ne, joiden kukkiessa tietää, että kesän loppu on lähellä.

Syysleimu on nimensä mukaisestikin syksyn kukkija. Mokoma syysleimu on minulle mysteeri. Se katosi kukkapenkistäni välillä melkein kokonaan eikä ainakaan kukkinut, mutta nyt se on herännyt henkiin. Jo keväällä kiinnitin huomiota, että muutamia syysleimun varsia nousi esiin. Ja nyt se sitten kukkii! Ihanaa.


Yksi kaikkein luotettavimmista kasveistani on kaunopunahattu. Se on terve kasvi ja uskollinen. Joka kevät se nousee maasta rutiinilla ja samalla rutiinilla pullauttaa esiin kukkansa loppukesästä. Olen joskus kasvattanut kasvia siemenestäkin, mutta en enää muista onko jokin osa kaunopunahattupuskastani omien viljelmien tulosta. Ehkä ei.

Kaunopunahattua voi lämpimästi suositella jokaiseen puutarhaan. Se on helppohoitoinen ja terve kasvi ja lisäksi vielä näyttävä, suurikokoinen perenna, jonka kukinta on todella hieno.



Ja tietenkin meillä kukkii myös peruna! Olen tänä kesänä ensimmäistä kertaa laittanut multiin siemenperunoita. En ole vielä yhtään vartta nostanut ylös, joten en tiedä olenko menestynyt perunankasvattajana. Eikös ne perunat näihin aikoihin pidä nostaa? Pitäisiköhän pyytää töistä perunannostolomaa ja lapselle koulusta myös. Minullahan onkin ehkä kymmenkunta perunanvartta tuolla...

En muistanutkaan, että perunalla on näin kaunis kukka.


Lisäksi pihalla kukki vielä purppurapunalatva, jokin violettikukkainen maksaruoholajike, punaväriminttu, kurjenpolvi, tulikellukka, kuunlilja ja päivänlilja sekä tietysti hieman ränsistyneet kesäkukkaistutukseni. Kurjenpolvi, tulikellukka ja päivänlilja kukkivat jo toista kertaa tälle kesällä, on selvästikin ollut suotuisa kesä, kun perennat ehtivät kahteen kertaan kukkia.

Jännityksellä odotan ehtiikö kullerokin kukkia toiseen kertaan - toisinaan se sattuu sille päälle.

torstai 28. elokuuta 2014

Metsässä samoilua ja haikeita ajatuksia

Tänä kesänä tein jotain sellaista, mitä en ole ennen tehnyt, ja josta jäi todella hyvä mieli: kävin tutustumassa isoäitini ja isäni perintönä minulle kulkeutuneeseen metsätilaan. Meni häpeällisen kauan ennen kuin sain tämän sinällään pienen operaation suoritetuksi. Osasyynä saamattomuuteeni oli, ettei tilalle ollut tietä, ja minähän en mikään metsässäsamoilijatyyppi tiettävästi ole.


Jo viime talvella alulle laitettiin kuitenkin tien rakentaminen, ja ennen sitä luonnollisestikin metsän raivaaminen, jotta tie saatiin rakennetuksi. Vielä pitää tasoitella ja tiivistellä - tai mitä tuollaisille metsäteille nyt pitääkään tehdä, mutta oli kuin olikin mahdollista päräyttää autolla paikan päälle suoraan metsäpalstani keskelle, ja lähteä siitä samoilemaan. Koko metsäalue on nyt myös harvennushakattu, joten senkin puolesta kulkeminen oli helpompaa.


Toistan: en mitenkään erityisesti nauti metsässä kulkemisesta, en ainakaan näin haastavassa maastossa, vaikka arvostan kyllä kauniita maisemia ja erityisesti metsän tuoksua. Olimme silti koko perhe innoissamme pienestä retkestämme. Poikani tiivisti tunnelman sanoiksi: "Äiti kun tää on sun metsä, niin saatko sä tehdä täällä ihan mitä sä haluat?" Piti ihan miettiä - lain puitteissa kai saan tehdä mitä vaan.


Kävelimme tien päähän ja siitä metsän poikki rantaan - Keski-Suomen maisemat ovat huikaisevat. Ranta tuolla tontilla on aivan kivinen, ja jos tänne mökin joskus haluaisi rakennuttaa, vaatisi se varmaan aikamoiset laiturirakennelmat tai vaihtoehtoisesti huimat maansiirtotyöt. Ehkä säilytämme kuitenkin metsän metsänä.


Minulle on kerrottu, että isäni piti lapsena erityisesti tuosta kivikosta - nyt siellä hyppi siis hänen lapsenlapsensa, minun poikani, joka niinikään osaa arvostaa hyvää kiipeilykiveä ja joka urhoollisena gentlemannina autteli äitin pahimpien kolojen yli. Mielessäni kuvittelen, että isäni saattoi olla lapsena paljonkin samannäköinen kuin poikani - pellavapäitä molemmat. Haikeita ajatuksia ei ihan voinut välttää.


Tuo metsä tulee varmasti aina olemaan minulle yhtä aikaa rakas ja etäinen: etäinen, koska paikkakunta sinällään ei liity elämääni mitenkään eikä siellä ei ole ketään tuttujani, vain kaukaisia sukulaisia, joita en henkilökohtaisesti tunne, mutta rakas, koska se nostaa esille muistoja mummista ja isästä.