tiistai 30. syyskuuta 2014

Työmatkalesken ja -orvon arkipäivää

Olen jälleen työmatkaleskenä ja yksinhuoltajana, kun mieheni on työmatkalla. Matkustan itsekin silloin tällöin työn merkeissä, mutta mieheni matkustaa vielä paljon enemmän. Lapsen kanssa kahden kotona olemisessa on omat haasteensa - mitä pienempi lapsi, sen suuremmat. Minun lapseni on jo 12-vuotias, mutta siitä huolimatta miehen työmatkaviikot ovat joskus raskaita.

Miten tämä päivä meni?

Aamu meni mukavasti. Lapsi oli ihailtavan reipas, pakkasi uintiviikon kamppeensa ilman eri pyyntöä ja oli jo kaatamassa aamupalamuroja kulhoon, kun minä vasta löntystin kohti murokaappia.

Minä tein etätyöpäivän kotona ja singahdin heti työpäivän päätteeksi kosmetologille. (Pitikin varata se juuri tälle päivälle!) Kengät jo jalassa söin lähtiessä yhden purkillisen rahkaa ja messusin samalla lapselle kaikesta siitä, mitä pitää tehdä sillä aikaa kun olen pois (kokeeseen lukeminen, läksyt, astianpesukoneen tyhjennys, oman huoneen siivous). Lapsen päivällinen oli tällä kertaa einespitsa - siitä iso minus äitipisteissä.

Sen sijaan, että lapsi olisi tehnyt sovitut hommat, hän olikin kutsunut kavereita meille. Lisäksi kävi sitten ilmi, ettei pojalla ollut mukanaan kirjaa, josta piti lukea kokeeseen. Minä julistin loppuillan pelittömäksi ja videottomaksi. Lapsi suutahti ja päätti mennä nukkumaan, "kun ei muutakaan tekemistä ole". Hän toki hoiti muut velvollisuutensa mallikkaasti, mutta kokeeseen harjoittelu jää nyt viimeiselle illalle.

Itselläni velvollisuudet jatkuivat: tiskasin, järjestelin taloa huomista siivoojakäyntiä varten, hoidin Leevi-siilin talon siivouksen ja ruokinnan, samalla printtasin huomista yhdistyksen kokousta varten papereita. Tarkemmin sanoen yritin printata - printteristä loppui väri.

Loppuillan aion kuluttaa omaehtoisesti: kirjoittelen blogia ja lueskelen muiden blogeja, teen käsitöitä ja katson Netflixiltä Weedsiä. Kello kahteentoista mennessä olisi hyvä olla sängyssä vähintäänkin kirjaa lukemassa, mielellään unten mailla.

Sellainen oli tämä päivä, eikä se mene kirjoihin kaikkein mallikkaimmin sujuneena päivänä. En myöskään kovin "ihanaksi arjeksi" luonnehtisi tätä päivää. No jaa, huomenna yritämme uudelleen.

***

On miehen reissaamisessa hyvätkin puolensa. Hän on nimittäin aivan armoitettu tuliaisten ostaja. Joudun yleensä hillitsemään häntä, ja laittamaan tuliaisostoksille rajoituksia. "Et sitten tuo mulle mitään tavaroita, herkkuja saa ostaa" ja "et sitten mitään leluja osta, osta T-paita" ja niin edelleen.

Viime aikoina mieheni reissut ovat suuntautuneet Helsingin lisäksi pääasiassa Japaniin. Japanista saamamme tuliaiset ovat olleet aivan mahtavia. Edellisistä on reportaasi elokuulta (klik).

En väsy ihastelemaan kauniita paketteja, vaikka kauhistelenkin epäekologisuutta, kun kukin tuote on yksittäispakattu, sitten pakattu laatikkoon, laatikko kääritty paperiin ja se laitettu paperi- tai muovipussiin. Ympäristöystävällisyyden nimissä pitäisi joskus tehdä kompromisseja, vaikkapa sitten esteettisyyden suhteen.


Mustassa paketissa on teetä. Tämäkään ei ole mikään teollinen lahjapakkaus, vaan kaupassa mieheni ostokset oli paketoitu näin. Harvemmin Suomessa saa näin kauniita pakkauksia edes silloin kun pyytää paketoimaan lahjaksi, mitä en juuri tästä syystä useinkaan tee.


Oranssissa pakkauksessa oli jotain vaikeasti määriteltävää syötävää, joka minun silmään näytti niin epäilyttävältä, etten suostunut edes maistamaan. Syötävät olivat ikäänkuin läpikuultavasta, pastamaisesta taikinasta tehtyjä nyyttejä, joissa oli makeaa täytettä.


Valkoisessa paketissa oli banaanileivonnaisia, joihin olen tutustunut ja ihastunut jo aiemmin. Ne tavalliset tulevat keltaisessa paketissa, tässä valkoisessa olevat ovat karamellin makuisia. Leivonnainen on pieni ja hieman banaaninmuotoinen. Siinä on kuohkean sokerikakkutaikinan sisällä banaanitäyte.

Täytyy tunnustaa, että näitä banaanileivonnaisia olen syönyt jo niin paljon, että ensi kerralla näitä ei tarvitse tuodakaan.

2 kommenttia:

  1. Näin meilläkin, mies reissaa työn vuoksi, ja minä hoidan silloin lapset ja kodin, ja odotan niitä tuliaisia ;). Onhan se raskasta olla välillä yh, ja samaan hengenvetoon totean, etten onneksi ole sitä kuin joskus. En tiedä, miten "oikeat" yh:t selviävät. Tod.näk. vähemmällä niuhottamisella...niin kuin itsekin teen, kun pitää kaksi poikaa patistaa tekemään milloin mitäkin ;). Mutta ne tuliaiset on yleensä kivoja, vaikka en mitään tavaravuorta haluakaan, jotain pientä kivaa vaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava tietää, että on kohtalotovereita. Minä myös usein mietin, miten ihmeessä oikeat yksinhuoltajat hoitavat tämän homman ja vieläpä useamman lapsen kera!?! Ja häpeän sitä, että säälittelen itseäni siitä, että viikon silloin, toisen tällöin olen yhden esiteinin kanssa kahdestaan.

      Reissuviikkoina mennään sitten todellakin siitä, missä aita on matalin. En välttämättä itse poistu kotoa ollenkaan, teen työt etänä ja käpäisen pikaisesti kaupassa tarvittaessa, laitan ruuaksi eineksiä. Sitten kuitenkin yksi työ-emergency saattaa heittää aikataulut ihan pyllylleen...

      Poista

Jäikö jotain mielen päälle? Sano se täällä!