Taistelin ikäänkuin vastaan, ja kun lopulta antauduin, hitaus alkoikin tuntua hyvältä. Aion ottaa sen vastaan ja antaa sen asettautua taloksi. Sitten kun on tarpeeksi kauan ollut hidasta, jähmeää, hämärää ja hissuttelua, voi vuorostaan antautua touhottamiselle ja vouhottamiselle.
Tahtotilani on muutenkin riisua ja yksinkertaistaa elämääni, hankkiutua eroon kaikesta mikä syö aikaani niiltä asioilta, joita oikeasti haluan tehdä, ja kaikesta mikä vie energiaani ikävällä tavalla. Lukuvinkkinä tähän Zen Habits -blogi ja erityisesti vasta lukemani kirjoitus Empty Container. Postaus on kauniisti kirjoitettu, mutta ei pelkästään sitä, vaan se sisältää myös ihan käytännön vinkkejä. On tietysti olemassa myös ihmisiä, jotka ehdoin tahdoin haluavat olla kiireisiä ja uskotella itselleen, että kiire on jotenkin pakon sanelemaa, mutta heille kiire on varmaankin onnea tuova asia, minulle ei.
Syyslomalla matkustimme Etelä-Savoon äitini luokse, ja juuri tuolla viikolla kylmyys oikein yllätti meidät, satoi lunta, ja paluupäivänämme oli kymmenen astetta pakkasta.
Viikko oli ladattu täyteen nautinnollista rauhaa ja hitautta. Hissuttelimme kolmistaan äitini talossa, minä, äitini ja poikani. Istuimme sohvassa, juttelimme tuntitolkulla, katsoimme televisiota, laitoimme ruokaa, nukuimme päiväunia, poika vietti laatuaikaa pädinsä ja läppärinsä kanssa, kävelimme metsässä, tein paikallisella kirppiksellä perusteellisen kierroksen. Yhtenä iltana meillä kävi vieraita - sekin aivan ihana kotoinen ilta hauskojen naapureiden kanssa.
Haravoimme, minä tosin ihan vain pikkiriikkisen, mummi ja poika ahkerammin.
Hitauden ja pysähtyneisyyden vaikutelmaa ei mikään kuvaa paremmin kuin vielä vihreiden kasvien päälle satanut lumi. Haravoinnit ovat kesken, työkalutkin peittää pieni lumikerros. Aurinko paistaa vinosti, vähän niin kuin sitäkin laiskottaisi.
Ihan kuin luonto sanoisi ihmiselle: lopeta jo se hössöttäminen, anna olla, heivaa jo se harava!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jäikö jotain mielen päälle? Sano se täällä!